Gute Nacht op. 89 nro 1 – Hyvää yötä
|
Fremd bin ich eingezogen, fremd zieh’ ich wieder aus. Der Mai war mir gewogen mit manchem Blumenstrauß. Das Mädchen sprach von Liebe, die Mutter gar von Eh’, – nun ist die Welt so trübe, der Weg gehüllt in Schnee.
Ich kann zu meiner Reisen nicht wählen mit der Zeit, muß selbst den Weg mir weisen in dieser Dunkelheit. Es zieht ein Mondenschatten als mein Gefährte mit, und auf den weißen Matten such’ ich des Wildes Tritt.
Was soll ich länger weilen, daß man mich trieb hinaus? Laß irre Hunde heulen vor ihres Herren Haus; die Liebe liebt das Wandern – Gott hat sie so gemacht – von einem zu dem andern. Fein Liebchen, gute Nacht!
Will dich im Traum nicht stören, wär schad’ um deine Ruh’, sollst meinen Tritt nicht hören, – sacht, sacht die Türe zu! [Schreib’ im Vorübergehen ans Tor dir: Gute Nacht] (1), damit du mögest sehen |
Outona tänne saavuin, outona lähdenkin. Toukokuu minua helli monin kukkasin. Puhui tyttö lemmestä, äitinsä aviostakin – vaan nyt on maailma niin synkkä, tie lumeen verhoutuu.
Lähtöni hetkeä en saata valita, yksin on löydettävä tieni tässä pimeydessä. Kuun luoma varjo seuranani vaeltaa, ja valkeilta kentiltä riistan jälkiä etsin.
Miksi täällä viipyisin, kunnes minut häädetään pois? Ulvokoot vauhkot koirat isäntänsä talon luona! Lempi tahtoo vaeltaa – niin on Luoja säätänyt – toiselta toiselle. Armas lemmittyni, hyvää yötä!
En tohdi untasi häiritä, sääli rikkoa rauhaasi, et edes kuule askeleitani, hiljaa, hiljaa oven suljen! Lähtiessäni kirjoitan veräjääsi ”hyvää yötä”, jotta siitä näkisit että sinua ajattelin. |
Die Wetterfahne op. 89 nro 2 – Tuuliviiri
|
Der Wind spielt mit der Wetterfahne auf meines schönen Liebchens Haus. Da dacht ich schon in meinem Wahne, sie pfiff den armen Flüchtling aus.
Er hätt’ es eher bemerken sollen, des Hauses aufgestecktes Schild, so hätt’ er nimmer suchen wollen im Haus ein treues Frauenbild.
Der Wind spielt drinnen mit dem Herzen wie auf dem Dach, nur nicht so laut. Was fragen sie nach meinen Schmerzen |
Tuuli viirillä leikkii ihanan armaani talon katolla. Jo houreissani kuvittelin sen pololle pakenijalle viheltävän.
Olisipa jo aiemmin nähnyt talon nimikilven, ei olisi hän konsaan sieltä etsinyt uskollista neitoa.
Tuuli sydämillä leikkii siellä niin kuin katolla, hiljemmin vain. Mitä huolisivat nuo tuskistani? Rikas morsio on tyttärensä. |
Gefrorne Tränen op. 89 nro 3 – Jäätyneet kyyneleet
|
Gefrorne Tropfen fallen von meinen Wangen ab: Ob es mir denn entgangen, daß ich geweinet hab’?
Ei Tränen, meine Tränen, und seid ihr gar so lau. Daß ihr erstarrt zu Eise, wie kühler Morgentau?
[Und] (2) dringt doch aus der Quelle der Brust so glühend heiß, als wolltet ihr zerschmelzen |
Jäätyneet pisarat poskiltani putoilevat: enkö huomannut edes itkeneeni?
Oi kyyneleet, kyyneleeni, niinkö lienette haaleita, että jääksi jähmetytte kuin viileä aamukaste?
Ja kuitenkin virtaatte hehkuvan kuuman rinnan lähteestä, kuin tahtoisitte sulattaa kaikki talven jäät! |
Erstarrung op. 89 nro 4 – Kohme
|
Ich such’ im Schnee vergebens nach ihrer Tritte Spur, [wo sie an meinem Arme durchstrich die grüne Flur] (1).
Ich will den Boden küssen, durchdringen Eis und Schnee mit meinen heißen Tränen, bis ich die Erde seh’.
Wo find’ ich eine Blüte, wo find’ ich grünes Gras? Die Blumen sind erstorben, der Rasen sieht so blaß.
Soll denn kein Angedenken ich nehmen mit von hier? Wenn meine Schmerzen schweigen, wer sagt mir dann von ihr?
Mein Herz ist wie erstorben, kalt starrt ihr Bild darin; schmilzt je das Herz mir wieder, |
Lumesta turhaan etsin askeltensa jälkiä, missä hän käsivarrellani vihreitä ketoja käyskenteli.
Tahdon maata suudella, lävistää jään ja lumen kuumilla kyynelilläni, kunnes maan pinnan näen.
Mistä löydän kukan, mistä vihreän ruohon? Kuolleet ovat kukkaset, kalvenneelta nurmi näyttää.
Enkö siis muistoakaan mukaani hänestä saa? Kun vaimenevat tuskani, kuka hänestä silloin kertoo?
Kuin kuollut on sydämeni, jääkylmänä kuvansa siellä, jos sulaisi sydämeni, jo pakenisi kuvansakin! |
Der Lindenbaum op. 89 nro 5 – Lehmus
|
Am Brunnen vor dem Tore, da steht ein Lindenbaum; ich träumt’ in seinem Schatten so manchen süßen Traum.
Ich schnitt in seine Rinde so manches liebe Wort; es zog in Freud’ und Leide zu ihm mich immer fort.
Ich mußt’ auch heute wandern vorbei in tiefer Nacht, da hab’ ich noch im Dunkeln die Augen zugemacht.
Und seine Zweige rauschten, als riefen sie mir zu: ”Komm her zu mir, Geselle, hier find’st du deine Ruh’!”
Die kalten Winde bliesen mir grad ins Angesicht, der Hut flog mir vom Kopfe, ich wendete mich nicht.
Nun bin ich manche Stunde entfernt von jenem Ort, und immer hör’ ich’s rauschen: |
Kaivolla veräjän luona kohoaa lehmuspuu: sen varjossa useasti suloisesti uneksin.
Sen kuoreen kaiversin monet autuaat sanat; niin ilossa kuin surussakin se minut luoksensa kutsui.
Tänäänkin sen luokse jouduin yösydännä kulkemaan, niin pimeää kuin olikin, silmäni suljin.
Ja sen oksat kahisivat kuin minulle huutaen: tule luokseni, ystävä, tänne, täällä rauhasi löydät!
Kylmä viima puhalsi suoraan kasvoihini, hattukin päästä lensi, vaan en kääntynyt takaisin.
Kauan sitten jo tuolta seudulta loittonin, yhä vain kahinan kuulen: sieltä rauhan löytäisit! |
Wasserflut op. 89 nro 6 – Tulva
|
Manche Trän’ aus meinen Augen ist gefallen in den Schnee; seine kalten Flocken saugen durstig ein das heiße Weh.
Wenn die Gräser sprossen wollen weht daher ein lauer Wind, und das Eis zerspringt in Schollen, und der weiche Schnee zerrinnt.
Schnee, du weißt von meinem Sehnen, sag’ mir, wohin doch geht dein Lauf? Folge nach nur meinen Tränen, nimmt dich bald das Bächlein auf.
Wirst mit ihm die Stadt durchziehen, munt’re Straßen ein und aus; fühlst du meine Tränen glühen, |
Moni on kyynel silmistäni lumelle pudonnut; sen kylmät hiutaleet janoonsa kuuman murheen juovat.
Kun versoo ruoho lempeä tuuli puhaltaa tänne, ja jää murtuu lohkareiksi ja pehmeä lumi sulaa pois.
Lumi, sinä tunnet kaipuuni: kerro, minne kulkusi käy? Seuraa vain kyyneleitäni, kohta puro sinut ottaa huomaansa.
Se vie sinut läpi kaupungin, vilkkaita katuja pitkin, poikin: jos kyynelteni hehkun tunnet, siellä on lemmittyni talo. |
Auf dem Flusse op. 89 nro 7 – Joella
|
Der du so lustig rauschtest, du heller, wilder Fluß, wie still bist du geworden, gibst keinen Scheidegruß.
Mit harter, starrer Rinde, hast du dich überdeckt, liegst kalt und unbeweglich im Sande [ausgestreckt] (1).
In deine Decke grab’ ich mit einem spitzen Stein den Namen meiner Liebsten und Stund’ und Tag hinein:
Den Tag des ersten Grußes, den Tag, an dem ich ging; um Nam’ und Zahlen windet sich ein zerbroch’ner Ring. Mein Herz, in diesem Bache erkennst du nun dein Bild? Ob’s unter seiner Rinde |
Sinä, joka niin iloisesti riensit, sinä kirkas, raisu virta, kuinka hiljaiseksi olet tullut, et edes hyvästejä anna.
Kovalla, kohmeisella kuorella olet itsesi peittänyt, lepäät kylmänä, liikkumatta hiekkaan jähmettyneenä.
Peitteeseesi koverran terävällä kivellä rakkaimpani nimen ja hetken ja päivän:
ensi kohtaamisen päivän, päivän, jona lähdin; nimeä, lukuja ympäröi katkonainen rengas. Sydämeni, tässä purossako nyt kuvasi tunnistat? Sen kuoren allako myös tempoen kuohuaa? |
Rückblick op. 89 nro 8 – Katse taaksepäin
|
Es brennt mir unter beiden Sohlen, tret’ ich auch schon auf Eis und Schnee, ich möcht’ nicht wieder Atem holen, bis ich nicht mehr die Türme seh’.
Hab’ mich an jedem Stein gestoßen, so eilt’ ich zu der Stadt hinaus; die Krähen warfen Bäll’ und Schloßen. Auf meinen Hut von jedem Haus.
Wie anders hast du mich empfangen, du Stadt der Unbeständigkeit! An deinen blanken Fenstern sangen die Lerch’ und Nachtigall im Streit.
Die runden Lindenbäume blühten, die klaren Rinnen rauschten hell, und ach, zwei Mädchenaugen glühten. – Da war’s gescheh’n um dich, Gesell!
Kommt mir der Tag in die Gedanken, möcht’ ich noch einmal rückwärts seh’n, möcht’ ich zurücke wieder wanken, |
Polttaa alla jalkojeni, vaikka jäässä, lumessa tarvon, en saata hengähtääkään ennen kuin tornit katoavat näkyvistä.
Joka kiveen olen itseni loukannut, kun niin kaupungista pois kiirehdin, varikset viskoivat lunta, rakeita joka talosta hattuani kohti.
Kuinka toisin otit minut vastaan, sinä uskottomuuden kaupunki! Välkkyvillä ikkunoillasi kilvan leivo, satakieli lauloi.
Tuuheat lehmukset kukkivat, kirkkaat kanavat kohisivat välkkyen, ja ah, tytön silmät hehkuivat! – Silloin olit mennyttä, toveri!
Kun sitä päivää mietin, tahtoisin kerran vielä taakseni katsoa, horjua vielä takaisin tahtoisin, hiljaa seistä talonsa luona. |
Irrlicht op. 89 nro 9 – Virvatuli
|
In die tiefsten Felsengründe lockte mich ein Irrlicht hin: Wie ich einen Ausgang finde, liegt nicht schwer mir in dem Sinn.
Bin gewohnt das Irregehen, ’s führt ja jeder Weg zum Ziel; uns’re Freuden, uns’re Leiden, alles eines Irrlichts Spiel!
Durch des Bergstroms trock’ne Rinnen wind’ ich ruhig mich hinab jeder Strom wird’s Meer gewinnen, |
Syvimpiin kallioloukkoihin virvatuli houkutti minut: kuinka täältä löydän pois, ei ole nyt huolenani.
Olen tottunut harhailemaan, jokainen tie vie johonkin: ilomme, surumme virvatulen leikkiä vain!
Vuoripuron kuivaa uomaa rauhassa alas astelen. Jokainen virta meren löytää, jokainen tuska hautansa. |
Rast op. 89 nro 10 – Lepo
|
Nun merk’ ich erst, wie müd’ ich bin, da ich zur Ruh’ mich lege; das Wandern hielt mich munter hin auf unwirtbarem Wege.
Die Füße frugen nicht nach Rast, es war zu kalt zum Stehen; der Rücken fühlte keine Last, der Sturm half fort mich wehen.
In eines Köhlers engem Haus hab’ Obdach ich gefunden; doch meine Glieder ruh’n nicht aus: so brennen ihre Wunden.
Auch du, mein Herz, im Kampf und Sturm so wild und so verwegen, fühlst in der Still’ erst deinen Wurm |
Uupumuksen vasta huomaan lepoon kun asetun. Vaellus virkisti minua kolkoilla teillä.
Jalat eivät lepoa pyytäneet, oli liian kylmä seistä; ei taakkaa tuntenut selkä, myrsky auttoi eteenpäin.
Miilunpolttajan majapahasesta yösijan löysin, vaan jäseneni eivät lepää, niin polttavat haavani.
Sinäkin, sydämeni, myrskyssä, taistelussa niin raisu ja peloton, vasta hiljaisuudessa tunnet käärmeen polttavan piston! |
Frühlingstraum op. 89 nro 11 – Kevään unelma
|
Ich träumte von bunten Blumen, so wie sie wohl blühen im Mai; ich träumte von grünen Wiesen, von lustigem Vogelgeschrei.
Und als die Hähne krähten, da ward mein Auge wach; da war es kalt und finster, es schrien die Raben vom Dach.
Doch an den Fensterscheiben, wer malte die Blätter da? Ihr lacht wohl über den Träumer, der Blumen im Winter sah?
Ich träumte von Lieb’ um Liebe, von einer schönen Maid. Von Herzen und von Küssen, von Wonne und Seligkeit.
Und als die Hähne krähten, da ward mein Herze wach; nun sitz’ ich hier alleine und denke dem Traume nach.
Die Augen schließ’ ich wieder, noch schlägt das Herz so warm. Wann grünt ihr Blätter am Fenster? |
Uneksuin koreista kukista,
kuinka ne toukokuussa kukkivat; vihreistä niityistä uneksuin, hilpeästä linnunlaulusta.
Ja kun kukot kiekuivat silmäni havahtuivat; oli kylmää, pimeää, korpit raakkuivat katolla.
Mutta ikkunan ruutuihin kuka maalasi lehdet? Nauratte kai uneksijalle joka talvella kukkia näkee?
Uneksuin lemmen onnesta, ihanasta neidosta, sydämistä, suudelmista, ilosta ja autuudesta.
Ja kun kukot kiekuivat sydämeni havahtui. Nyt yksin tässä istun untani ajattelen.
Silmät uudelleen suljen, sydän vielä kuumana lyö. Koska viheriöitte, ikkunan lehdet? Koska armaan syliini saan? |
Einsamkeit op. 89 nro 12 – Yksinäisyys
|
Wie eine trübe Wolke durch heit’re Lüfte geht, wenn in der Tanne Wipfel ein mattes Lüftchen weht:
So zieh’ ich meine Straße dahin mit trägem Fuß, durch helles, frohes Leben einsam und ohne Gruß.
Ach, daß die Luft so ruhig! Ach, daß die Welt so licht! Als noch die Stürme tobten, |
Niin kuin raskas pilvi kirkkaan taivaan yli kulkee, kun kuusen latvusta heikko tuuli heiluttaa:
Niin vaellan tietäni raskain jaloin, iloisen, raikuvan elämän läpi yksin ja puhumatta.
Oi, niin tyyni ilma! Oi, niin kirkas maailma! Kun myrskyt raivosivat vähemmän kärsin. |
Die Post op. 89 nro 13 – Posti
|
Von der Straße her ein Posthorn klingt. Was hat es, dass es so hoch aufspringt, mein Herz?
Die Post bringt keinen Brief für dich. Was drängst du denn so wunderlich, mein Herz?
Nun ja, die Post kommt aus der Stadt, wo ich ein liebes Liebchen hatt’, mein Herz!
Willst wohl einmal hinüberseh’n und fragen, wie es dort mag geh’n, |
Kadulta kuuluu postitorvi. Mikä sinut saa noin takomaan, sydämeni?
Posti ei tuo sinulle kirjettä. Mikä sinua noin kummasti pakahduttaa, sydämeni?
Postihan tulee kaupungista jossa minulla oli rakastettu, sydämeni!
Haluatko päästä katsomaan, kysymään kuulumisia, sydämeni? |
Der greise Kopf op. 89 nro 14 – Harmaa pää
|
Der Reif hatt’ einen weißen Schein mir übers Haar gestreuet; da glaubt’ ich schon ein Greis zu sein, und hab’ mich sehr gefreuet.
Doch bald ist er hinweggetaut, hab’ wieder schwarze Haare, daß mir’s vor meiner Jugend graut – wie weit noch bis zur Bahre!
Vom Abendrot zum Morgenlicht ward mancher Kopf zum Greise. Wer glaubt’s? und meiner ward es nicht |
Kuura oli sirottanut hiuksiini valkean hunnun. Luulin jo harmaantuneeni ja ilahduin suuresti.
Vaan kohta se haihtui, tukkani muuttui mustaksi taas, nuoruuttani murehdin – niin kaukana hauta vielä!
Iltaruskosta aamunkajoon on moni pää harmaantunut. Kuka uskoisi? Ja minun ei ole koko tämän matkan aikana! |
Die Krähe op. 89 nro 15 – Varis
|
Eine Krähe war mit mir aus der Stadt gezogen, ist bis heute für und für um mein Haupt geflogen.
Krähe, wunderliches Tier, willst mich nicht verlassen? Meinst wohl, bald als Beute hier meinen Leib zu fassen?
Nun, es wird nicht weit mehr geh’n an dem Wanderstabe. Krähe, laß mich endlich seh’n |
Varis seurasi minua kun kaupungista lähdin. Nytkin se kiertelee pääni yläpuolella.
Varis, kumma otus, etkö minua tahdo jättää? Aiotko piankin ruumiini käyttää ruuaksesi?
No, enää en kauan vaella sauvaani nojaten. Varis, anna minun vihdoin nähdä uskollisuutta hautaan asti |
Letzte Hoffnung op. 89 nro 16 – Viime toivo
|
Hier und da ist an den Bäumen manches bunte Blatt zu seh’n. Und ich bleibe vor den Bäumen oftmals in Gedanken steh’n.
Schaue nach dem einen Blatte, hänge meine Hoffnung dran; spielt der Wind mit meinem Blatte, zitt’r’ ich, was ich zittern kann.
Ach, und fällt das Blatt zu Boden, fällt mit ihm die Hoffnung ab, fall’ ich selber mit zu Boden, |
Siellä täällä puissa voi värikkään lehden nähdä, ja usein ajatuksissani puiden edessä seison.
Katselen yhtä lehteä, siihen toivoni ripustan; jos tuuli leikkii lehdelläni vapisen kauttaaltani.
Oi, jos lehti putoaa maahan kaatuu toivoni sen mukana; itsekin heittäydyn maahan itkemään toivoni haudalla. |
Im Dorfe op. 89 nro 17 – Kylässä
|
Es bellen die Hunde, es rasseln die Ketten; es schlafen die Menschen in ihren Betten, träumen sich manches, was sie nicht haben, tun sich im Guten und Argen erlaben;
Und morgen früh ist alles zerflossen. Je nun, sie haben ihr Teil genossen, und hoffen, was sie noch übrig ließen, doch wieder zu finden auf ihren Kissen.
Bellt mich nur fort, ihr wachen Hunde, laßt mich nicht ruh’n in der Schlummerstunde! Ich bin zu Ende mit allen Träumen, |
Koirat haukkuvat, ketjut kalisevat, ihmiset nukkuvat vuoteissaan, uneksivat tästä ja tuosta, mikä heiltä puuttuu, hyvästä ja pahasta virkistyvät.
Ja huomenna varhain on kaikki kadonnut. Vaan ovathan he iloinneet osastaan, he toivovat, että se mitä jää yli vielä löytyisi pielukselta.
Haukkukaa minut matkoihini, valvovat koirat! Älkää antako minun levätä unen hetkeä! Olen uneni uneksinut. Miksi nukkujain luona vitkastelisin? |
Der stürmische Morgen op. 89 nro 18 – Myrskyisä aamu
|
Wie hat der Sturm zerrissen des Himmels graues Kleid! Die Wolkenfetzen flattern umher im matten Streit.
Und rote Feuerflammen zieh’n zwischen ihnen hin: das nenn’ ich einen Morgen so recht nach meinem Sinn!
Mein Herz sieht an dem Himmel gemalt sein eig’nes Bild – es ist nichts als der Winter, |
Kuinka onkaan myrsky repinyt taivaan harmaan vaatteen! Pilven riekaleet lepattavat uupuneina taistelusta.
Ja punaisia tulenliekkejä niiden välistä loimottaa. Tätä minä kutsun aamuksi juuri minun mieleeni!
Sydämeni näkee kuvansa taivaalle maalattuna. Sehän onkin talvi, kylmä, villi talvi! |
Täuschung op. 89 nro 19 – Harha
|
Ein Licht tanzt freundlich vor mir her, ich folg’ ihm nach die Kreuz und Quer; ich folg’ ihm gern und seh’s ihm an, daß es verlockt den Wandersmann.
Ach! wer wie ich so elend ist, gibt gern sich hin der bunten List, die hinter Eis und Nacht und Graus ihm weist ein helles, warmes Haus. Und eine liebe Seele drin. – |
Valo tanssii lempeänä edessäni, seuraan sitä sinne, tänne; mieluusti sen kulkua seuraan kun se houkuttelee kulkijaa mukaansa.
Ah! Se, ken on yhtä kurja kuin minä antautuu mieluusti harhan valtaan joka jään, yön, kauhujen keskeltä hänelle näyttää valaistun, lämpimän talon. Ja siellä lempeän sielun. Harha vain on saatavani! |
Der Wegweiser op. 89 nro 20 – Tienviitta
|
Was vermeid’ ich denn die Wege, wo dir ander’n Wand’rer gehn, suche mir versteckte Stege durch verschneite Felsenhöh’n?
Habe ja doch nichts begangen, daß ich Menschen sollte scheu’n, – welch ein törichtes Verlangen treibt mich in die Wüstenei’n?
Weiser stehen auf den Wegen, weisen auf die Städte zu, und ich wand’re sonder Maßen, ohne Ruh’ und suche Ruh’.
inen Weiser seh’ ich stehen unverrückt vor meinem Blick; eine Straße muß ich gehen, |
Miksi karttelen teitä joita muut kulkevat, haen kätkettyjä polkuja lumisilta ylängöiltä?
Enhän ole mihinkään syyllistynyt jota ihmisten edessä häpeäisin – mikä typerä kaipaus ajaa minua erämaihin?
Tien varrella on viittoja osoittamassa kaupunkeihin, ja minä vaellan vaeltamistani rauhatta rauhaa etsin.
Yhden tienviitan näen järkähtämättömänä edessäni; minun on mentävä tietä jolta kukaan ei ole palannut. |
Das Wirtshaus op. 89 nro 21 – Majatalo
|
Auf einen Totenacker hat mich mein Weg gebracht; allhier will ich einkehren, hab’ ich bei mir gedacht.
Ihr grünen Totenkränze könnt wohl die Zeichen sein, die müde Wand’rer laden ins kühle Wirtshaus ein.
Sind denn in diesem Hause die Kammern all besetzt? Bin matt zum Niedersinken, bin tödlich schwer verletzt.
O unbarmherz’ge Schenke, doch weisest du mich ab? Nun weiter denn, nur weiter, |
Hautausmaalle on tieni minut vienyt; tänne haluan asettua, pohdiskelin.
Te vehreät hautaseppeleet, olkaa merkkinä, joka kutsuu väsyneen vaeltajan viileään majataloon.
Vaan ovatko tässä talossa varatut kaikki huoneet? Olen luhistua uupumuksesta, kuolettavasti haavoittunut.
Ah, armoton isäntä, käännytätkö minut pois? Siis eteenpäin taas, eteenpäin, uskollinen matkasauvani! |
Mut op. 89 nro 22 – Uhmamieli
|
Fliegt der Schnee mir ins Gesicht, schüttl’ ich ihn herunter. Wenn mein Herz im Busen spricht, sing’ ich hell und munter.
Höre nicht, was es mir sagt, habe keine Ohren. Fühle nicht, was es mir klagt, klagen ist für Toren.
Lustig in die Welt hinein gegen Wind und Wetter! Will kein Gott auf Erden sein, |
Lentää lumi kasvoihini, ravistan sen pois. Kun sydämeni puhuu rinnassa laulan kirkkaasti, hilpeästi.
Mitä se sanoo, en kuule, sille ei ole minulla korvia; mitä se valittaa, en tunne, valitus on hölmöjä varten.
Riemuin maailmaa päin, tuulta, myrskyä kohti! Jos ei Jumalaa ole maan päällä itse olemme jumalia! |
Die Nebensonnen op. 89 nro 23 – Aaveauringot
|
Drei Sonnen sah ich am Himmel steh’n, hab’ lang und fest sie angeseh’n; und sie auch standen da so stier, als wollten sie nicht weg von mir.
Ach, meine Sonnen seid ihr nicht! Schaut Ander’n doch ins Angesicht! Ja, neulich hatt’ ich auch wohl drei; nun sind hinab die besten zwei.
Ging nur die dritt’ erst hinterdrein! |
Näin taivaalla kolme aurinkoa, katsoin niitä pitkään ja kiinteästi; ja nekin katsoivat rävähtämättä kuin eivät haluaisi luotani pois.
Ah, ette ole minun aurinkojani! Toisten kasvoja katsokaa! Vastahan minullakin oli niitä kolme; parhaat kaksi ovat jo laskeneet.
Menisipä mailleen kolmaskin! Parempi olisi pimeässä olla. |
Der Leiermann op. 89 nro 24 – Liiransoittaja
| Drüben hinterm Dorfe
steht ein Leiermann, und mit starren Fingern dreht er, was er kann.
Barfuß auf dem Eise wankt er hin und her, und sein kleiner Teller bleibt ihm immer leer. Keiner mag ihn hören, keiner sieht ihn an, und die Hunde knurren um den alten Mann.
Und er läßt es gehen, alles, wie es will, dreht, und seine Leier steht ihm nimmer still. Wunderlicher Alter! Soll ich mit dir gehn? Willst zu meinen Liedern |
Tuolla kylän takamailla seisoo liiransoittaja ja kohmeisin sormin kampea kääntää minkä kykenee.
Paljain jaloin jäällä hoippuu puolelta toiselle, ja pikku kerjuukuppinsa aina tyhjä on vain. Kukaan ei halua kuunnella, kukaan ei katso häntä, ja koirat murisevat vanhalle miehelle.
Ja hän antaa kaiken vain mennä menojaan, kampea vääntää, eikä liiransa vaikene hetkeksikään. Merkillinen vanhus, lähdenkö mukaasi? Tahdotko lauluihini liiraasi soittaa? |
