In honorem maris -konsertissa torstaina 15.6. piti puheen ainutlaatuiselle saaristomerelle Åbo Akademin rehtori Mikael Lindfelt. Vuonna 2022 Åbo Akademin rehtoriksi valittu Lindfelt väitteli Åbo Akademissa vuonna 1996 teologiassa ja suoritti lisensiaatin tutkinnon vuonna 1999 filosofiassa. Lisäksi hän on Malmön yliopiston urheilutieteen dosentti ja Uppsalan yliopiston etiikan dosentti. Hänen tutkimusalansa on keskittynyt lähinnä elämänkatsomuksiin ja etiikkaan eri näkökulmista. Alla hänen pitämänsä puhe:

Jätämme hyvästit Debussyn soinnuille,

Vaihdetaan sävellajia ja tempoa. Vaihdamme Debussyn G-duurin lempeään D-duuriin. Nostetaan hieman tempoa, kunnes ollaan rytmissä 110 lyöntiä/min ja 4/4 tahdissa.

Siirrymme myös ajassa, Debussyn talvitunnelmasta vuonna 1909 kevättunnelmaan 78 vuotta eteenpäin.

Hiljainen avaus tummalla bassolinjalla, yksinkertainen rumpusäestys ja eteerinen syntikka kehystävät Bonon tummaa, matalaa ääntä. Niinpä intensiteettiä nostetaan asteittain, rummuille annetaan enemmän tilaa, intensiteetti kohoaa kunnes noin minuutin kohdalla käsin kosketeltava kitara leikkaa suoraan ilmaan, sävy nousee ja saavuttaa selkeyden, joka ajaa pois kaikki synkät, tummat pilvet.

Intensiteetti kiihtyy – stringendo – ja kehittyy kaksintaisteluksi vokalistin ja kitaran teemariffin välillä, joka huipentuu lopulta kliimaksiin 3.38-kohdalla, jonka jälkeen intensiteetti laskee vähitellen – rallentando – ja palaa sitten hallittuun lähtöasentoon. Nyt leikkisästi hillityn kitaran johdatuksella.

Kokonaisuus luo vakavuuden, joka koskettaa sielunpohjaa, joka nuoruuden innostuneisuudessa kaipaa kosketusta, läheisyyttä.

”With or without you – I can’t live” – viiltää kuin palava nuoli sydämeni läpi.

Päivä on 16. maaliskuuta 1987, jolloin irlantilainen U2 julkaisee singlen ”With or without you”.

Muistan sen päivän kuin eilisen. Olin juuri suorittanut varusmiespalvelukseni ja tiesin, että syksyllä muutan Turkuun aloittaakseni opinnot Åbo Akademiissa. Aikuiselämäni oli alkamassa. Silloin en tiennyt, että muutto muuttui elinikäiseksi muutoksi. Sain elinikäisen.

13 232 päivää myöhemmin seison tässä, Naantalin keskiaikaisessa kirkossa. Syksystä 87 lähtien Turku on ollut sekä kotikaupunkini että tunnekaupunkini. Se, että jokin on tunteellinen paikka, tarkoittaa: ”With or without you – I can’t live”.

Runon maaginen paradoksi, kyvyttömyys elää sen kanssa tai ilman, juuriaan myöten kiintynet tunteeseen, että teet aina väärin, vaikka kuinka kovasti yrität. Mikään ei riitä, ja koskaan ei pysty tekemään tarpeeksi. Ja silti on pakko yrittää. Uudelleen ja uudelleen.

”With or without you – I can’t live” – Vapauden vankeudessa, rakkauden pakotuksessa. Vapaaehtoisesti mahdottomuudessa.

Kaupungin lisäksi myös koko alueesta on tullut tunnepaikkani. Mieleeni muistuu ystäväni lausahdus, että ”ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus”.

Här finns allt det jag önskar och vill arbeta för,

• två- och flerspråkighet,
• stad och landsbyggd,
• kunskap och bildning,
• skog och hav,
• natur och kultur,
• idrott, motion och underhållning

– i ett format som är lättillgängligt. Och utanför världens vackraste skärgård som liksom ett pärlband förenar Åbo med Åboland, Åland och Stockholmsregionen.

Kun käännän katseeni merelle, olkoon se Oriniemen tai Vepsän kallioilta, Aaslaluodon, Mieliksen, Velkuan tai miksei Kökarin, Vårdön tai Jurmon rannoilta, en myöskään voi paeta tunnetta, että edessäni on sekä luonnon luoma että emotionaalinen paradoksi:”With or without you – I can’t live”

Kontrastit muodostuvat oudosta yhdistelmästä, jossa sanat ”saaristo” ja ”meri” lausutaan samaan hengenvetoon – saaristomeri.

Kun sanot ”meri”, tarkoitat yleensä suurta ja syvää vesistöä. Saaristomeri ei ole kumpaakaan.

Ja jos sanot liikkuvasi ”avomerellä”, tarkoitat yleensä sitä, että et näe maata. Saaristomerellä voit lähes aina nähdä tai ainakin aistia maan.

Avoimillaan se on Kihdissä, Turunmaan ja Ahvenanmaan välisellä ”luonnollisella rajalla”, lännessä Brändön, Kumlingen, Sottungan ja Kökarin saaristokunnat sekä idässä Kustavin, Iniön, Houtskarin ja Korppoon vastaavat asuinalueet.

Ehkä me luomme jotain uutta, kun puhumme Saaristomerestä. Se on saaristo, joka ei pysy uomissaan, ei halua olla saaristolinja rannikolla. Alueen karttaa katsellessa voi helposti saada sellaisen vaikutelman, että Luoja ei oikein osannut päättää, pitäisikö tässä olla meri vai maa. Ikään kuin luoja olisi jättänyt tilaa hitaalle, jatkuvalle muutokselle.

Ehkä me luomme jotain uutta, tai tarkemmin ilmaistuna: meidän täytyy luoda jotain uutta. Meidän on pystyttävä näkemään uusia toimintamuotoja ja menetelmiä, näkemään ns. vihreän siirtymän ohella myös sellaista sinistä siirtymää, jota hyvinvoiva Saaristomeri kaipaa.

Saaristomeri on ainutlaatuinen, meri jatkuvassa muutoksessa, muutos, joka tapahtuu ilman selkeää rytmiä ja tempoa – rubato – palatakseni musiikin terminologiaan.

Saaristomeri – ei maa eikä meri, mutta nyt myös haaste ja ennen kaikkea tehtävä. Uskon, että monet näkevät tämän tehtävän vakavuuden juuri siksi, että paikka on niin monelle nimenomaan tunne-paikka.

“With or without you – I can’t live”. Jos Luoja ei osannut viedä teostaan päätöksen, ehkä meidän on nyt aika jatkaa tätä tehtävää. Meillä on tehtävä!